Apostoli Paavali ymmärsi juutalaisena lainoppineena oikein hyvin, että Vanhan testamentin syntiuhreissa oli kyse syntien anteeksisaamisesta. Toistuihan 3. Mooseksen kirjan luvuissa 4 ja 5 sama ajatus peräti yhdeksän kertaa: kun pappi oli toimittanut sovituksen, rikkomuksen tehnyt sai syntinsä anteeksi.

Niinpä Paavalille oli itsestään selvää, että myös Jeesuksen kertakaikkinen syntiuhri Golgatalla toi jo tapahtuessaan ihmisille täyden anteeksiantamuksen. Siksi hän kirjoittaakin syntien sovituksesta johdonmukaisesti menneessä aikamuodossa.

Toisaalta Paavali tiesi erinomaisen hyvin myös sen, milloin hänestä itsestään tuli kristitty. Vasta Jeesuksen kohtaaminen Damaskoksen tiellä muutti hänen kapinallisen sydämensä. Paavalille syntien anteeksisaaminen ja uskoontulo olivatkin kaksi aivan eri asiaa, myös ajallisesti. Syntien sovitus oli lahja jumalattomalle maailmalle, mutta pelastuminen riippui suhteesta ylösnousseeseen Kristukseen.

Miksi sitten kristillinen teologia on 400-luvulta alkaen opettanut, että syntejä ei annettu anteeksi Golgatalla?